Teksti: Hanna Isolammi
Oman musiikin luominen on kirjattu taiteen perusopetuksessa opetussuunnitelmiin myös soitonopetuksen tasolle. Tässä artikkelissa neljä pedagogia kertoo, mitä se voi käytännössä tarkoittaa, ja mitä hyötyä siitä voi olla.
Länsimaisen taidemusiikin instrumenttiopetuksessa on vahva mestarilta kisällille -perinne. Se tarkoittaa käytännössä, että opettajalla on aina ollut vapaus vaikuttaa opetuksen sisältöihin ja raameihin, vaikka hän olisikin opettanut jonkin metodin tai koulukunnan mukaisesti. Soitonopetus on siis yksityisopetukseen perustuvan luonteensa mukaisesti ollut yksilöllistä aina. Silti, ajat – vaatimukset, taustalla vaikuttavat filosofiat ja psykologiat, ohjelmisto – muuttuvat siinäkin.
Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden uudistuksessa vuonna 2018 vapaus ja luovuus nousivat aiempaa tärkeämmiksi opetusta suuntaaviksi periaatteiksi, ja tämä sekä vapautti soitonopettajia että asetti heille lisää vaatimuksia. Enää ei riitä, että oppilaat oppivat teknisesti ja tulkinnallisesti taitaviksi soittajiksi, vaan heidän luovuuttaan ja omakohtaista musiikin tekemistään tulisi ruokkia. Ilmiö liittynee siihen länsimaisissa yhteiskunnissa yleistyneeseen ajatukseen, että syvän erityisosaamisen sijaan ihmisen olisi hyvä hallita monenlaisia asioita ainakin vähän. Toisaalta taustalla on varmasti paljon myös muuta, esimerkiksi halua antaa monenlaisten oppilaiden löytää musiikin tekemisen ilo tai avartaa kuvaa siitä, kuka ylipäätään voi luoda musiikkia.
Säveltäjä ja sävellyspedagogi Riikka Talvitie jakaa artikkelissaan ”Imitoinnista, omasta äänestä ja identiteetistä – Kriittisiä huomioita säveltämisen pedagogiikasta” (2018, Opus1.fi) sävellyspedagogiset tarpeet kolmeen eri kategoriaan. Niistä yksi on ammattiin tähtäävä sävellysopetus, jossa opettajana on alalla aktiivisesti toimiva ammattisäveltäjä – aivan kuten viulunsoittoa opettavat ammattiviulistit. Toinen Talvitien mainitsema konteksti on soitto- ja musiikin hahmotusaineiden tunneilla tapahtuva säveltäminen, ja kolmas on säveltäminen kouluissa ja päiväkodeissa. Siinä tarkoituksena on lasten ja nuorten kannustaminen luovuuteen, ei niinkään valmiiden teosten tuottaminen. Tämä artikkeli keskittyy soittotuntien yhteydessä tapahtuvaan oman musiikin luomiseen.
Suomen musiikkioppilaitosten liitto nimesi vuoden 2024 sävellyksen teemavuodeksi. Sen kuluessa liitto muun muassa toteutti säveltämistä koskevan kyselyn jäsenorganisaatioilleen. Kyselyyn vastanneista musiikkioppilaitoksista valtaosassa sävellys oli integroitu musiikin hahmotusaineiden yhteyteen, ja suunnilleen yhtä monessa myös tarjottiin sävellystä omana oppiaineenaan – joskaan useimmissa vastauksissa ei täsmennetty sitä, oliko sävellystä mahdollista opiskella pää- vai sivuaineena. Sävellys integroituna instrumenttiopetukseen oli mainintana vain muutamissa vastauksissa. Käytännössä varmaan kuitenkin monet soitonopettajat harjoittavat säveltämistä, improvisaatiota, sovittamista tai vapaata säestystä myös soittotunneilla. Kolme tällaista instrumenttipedagogia – säveltäjä ja kitaran- sekä sävellyksen opettaja Ilkka Hammo, sellonsoitonopettaja ja säveltäjä Teemu Mastovaara sekä pianisti ja pianonsoitonopettaja Karla Suvanto – kertovat näkemyksiään ja kokemuksiaan musiikin luomisesta oppilaiden kanssa soittotunneilla.
Instrumentin hallintaa…
Soittamaan oppiminen on suurelta osalta esimerkistä oppimista: opettajalta, tallenteista, ryhmässä, yksin tai kaksin opettajan kanssa. Etenkin pienet lapset oppivat matkimalla, ja siksi heidän opettamiseensa keskittyvät soitonopetusmenetelmät nojaavat imitaatioon vahvasti. Esimerkiksi rytmien toistaminen opettajan perässä on alkeisopetuksessa tavallista. Se myös voi johtaa luontevasti vastavuoroiseen improvisaatioon, musiikilliseen keskusteluun, jossa opettaja kysyy ja oppilas vastaa, tai toisin päin.
Teemu Mastovaara on käyttänyt matkimis- ja keskustelumetodeja etenkin pienten sello-oppilaidensa kanssa. Hänen mukaansa ne sekä lisäävät soittimen hallintataitoja että tuovat tunnin kulkuun vaihtelua. ”Käytän tällaisia leikillisiä harjoituksia, kun huomaan, että esimerkiksi jonkin teknisen asian harjoittaminen alkaa tuntua oppilaasta raskaalta”, hän sanoo. ”Soitan esimerkiksi rytmin vapaalla kielellä, ja oppilas matkii sen tai soittaa siihen variaation. Sitten lisään jotakin, ja oppilas vastaa jälleen – siitä tulee eräänlainen peli, johon voi lisätä sääntöjä halutessaan.”
Pidemmällä oleville oppilaille on tuttua harjoitella esimerkiksi asteikkoja tai joidenkin kappaleiden teknisesti hankalia kohtia muuntelemalla rytmiä, sormituksia, kaarituksia tai jopa transponoimalla. Haastattelemani pedagogit puhuvat tällaisen työskentelyn edistävän instrumentin hallintaa usein jopa tehokkaammin kuin valmiit etydit: soittimen käsittelystä tulee luontevaa ja yksilöllistä. Samaa kirjoittaa myös Riikka Talvitie artikkelissaan: ”kyseessä ovat metodit, jotka auttavat lapsia oman tekemisen kautta – soittamalla ja säveltämällä – kehittymään oman soittimensa taitajina sekä oppimaan luontevasti musiikin teorian perusteita, sekä yksilöinä että ryhmässä.”
Teemu Mastovaara on huomannut omassakin harjoittelussaan, että valmiita harjoituksia tehokkaampaa on varioida tai keksiä itse: ”Valmiit harjoitukset eivät aina ole kiinnostavia tai ne eivät tunnu olevan hyödyttäviä. Mutta sitten kun löytää tai tekee itse sopivan harjoituksen, siitä innostuu eri tavalla.”
Saman on huomannut myös Ilkka Hammo: ”Valmiita sävellyksiä nuoteilta soitettaessa energiaa menee nuotinlukuun ja musiikin hahmottamiseen, ja joskus uudet tekniset asiat tuntuvat raskailta ja epämotivoivilta. Oppilas saattaa silti ujuttaa omaan sävellykseensä teknisesti vaativampaa materiaalia, kuin mitä olemme muuten tunnilla soittaneet! Tämän aina myös kerron oppilaalle, jos hän ei tule sitä itse ajatelleeksi. Omalle soittimelle säveltäminen voi todellakin viedä oppilaan soittotaitoa eteenpäin.”
Nuoret kitaristit säveltämässä. Kuva: Markku Klami
…ja tulkinnan syvenemistä
Kaikki haastattelemani pedagogit korostivat sitä, että itse keksiminen kehittää soittimen hallinnan taitojen lisäksi oppilaiden ymmärrystä musiikista niin rakenteiden kuin ilmaisunkin tasolla. Ilkka Hammo on huomannut, että muiden sävellyksiä tulkittaessa soittaminen saattaa joskus mennä suorittamisen puolelle, jolloin ilmaisua ja soittovarmuutta edistävää tunnesidettä teokseen ei välttämättä synny. ”Läsnäolo musiikissa ja emootion tuominen soittoon saattaa joskus onnistua parhaiten oman sävellyksen kautta”, hän sanoo. Lisäksi epävarmuutta siitä, miten jokin kappale pitäisi tulkita, harvemmin tulee omia sävellyksiä soitettaessa.
”Sanon aina säveltävälle oppilaalle, että ’sinä olet tämän teoksen asiantuntija: kukaan ei tiedä paremmin kuin sinä, miten tämä kappale tulee soittaa ja esittää’”, Hammo kertoo. Se lisää oppilaan itsetuntoa ja varmuutta.
Karla Suvanto kertoo, että joillekin oppilaille ei yksinkertaisesti sovi perinteisen kaavan musiikkiopisto-opiskelu klassisromanttisine kaanoneineen ja oppilasmatineoineen. Hän kertoo oppilaastaan, jolla oli sekä motorisia haasteita että lamaannuttava esiintymispelko. ”Olin ensin ymmälläni, että miten hänen kanssaan pääsisi eteenpäin, että tuleeko tästä mitään. Annoin hänelle Harri Wessmanin Pilviä-nimisen kappaleen, ja hän yllättäen soittikin sitä eläytyen ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Samoihin aikoihin hän osallistui ryhmätunneille, joilla improvisoitiin.”
Uudenlainen sävelkieli ja improvisaatio avasivat tien omaan ilmaisuun ja laukaisivat lopulta motorisenkin kehityksen esteet, mutta voimakas jännitys kuitenkin aiheutti sen, että taidot eivät siirtyneet esiintymistilanteisiin. ”Keksimme aloittaa hänen syventävien opintojensa lopputyökonsertin niin, että hän oli valmiiksi lavalla improvisoimassa, kun yleisö tuli sisään”, Suvanto kertoo. ”Hän soittikin ihan eri tavalla kuin ennen, upeasti ja rentoutuneesti, myös ohjelmaan kuuluneet valmiit kappaleet.” Oppilas kertoi myöhemmin Suvannolle, että konserttirituaalista poikkeaminen toi hänelle vapauden tunteen, eikä esiintyminen enää tuntunut niin pelottavalta suoritukselta. ”Se oli muutenkin kaikkien aikojen lopputyö”, Karla Suvanto muistelee. ”Soittamisen lisäksi hän muun muassa tanssi, ja esillä oli hänen maalaamiaan taideteoksia. Tällaista yksilöllisyyttä ja omaa ilmaisua uusien OPSien vapaus parhaimmillaan voi mahdollistaa.”
Esimerkin kautta, oppilaslähtöisesti
Haastattelemani pedagogit painottivat oppilaslähtöisyyden olevan tärkeää säveltämisessä ja improvisoinnissa. Toki useimmista lapsista ja nuorista oman luovuuden hyödyntäminen soittotunnilla on kiinnostavaa ja palkitsevaa, ja kaikilla oli myös esimerkkejä oppilaista, joille oma luominen on suorastaan harrastuksen edellytys, motivaation ja ilmaisun löytymisen väylä. Osalle oppilaista oman musiikin keksiminen voi kuitenkin olla myös vaikeaa. Varsinkin taidemusiikissa soitonopiskelu on pitkään painottunut muiden kirjoittaman musiikin tulkitsemiseen, ja tottumattomuus tai ujous voi tehdä omasta keksimisestä jopa pelottavaa.
Tärkeää on kohdata oppilaat yksilöinä. ”Pienillä improvisaatiokokeiluilla pääsee usein jyvälle siitä, miten oppilas suhtautuu omaan musiikilliseen keksimiseen”, Ilkka Hammo sanoo. ”Jos se jotenkin ahdistaa, keskitymme silloin vain kitaran soittamiseen.” Hammo pyrkii kuitenkin pitämään kynnyksen matalana säveltämisen suhteen: sitä voidaan tehdä tai olla tekemättä, yksilöllisesti ja oppilaan oman kiinnostuksen ehdoilla. Teemu Mastovaaran lähestymistapa on samankaltainen: jos oppilaasta välittyy, että oman musiikin keksiminen ei siinä harrastuksen vaiheessa kiinnosta, hän ei välttämättä edes ehdota sitä oppilaalle. ”Tarjoan improvisaatiota ja säveltämistä ennemminkin sellaisille oppilaille, joista tulee vaikutelma, että sellainen voisi auttaa heitä tai olla heille mielekästä”, Mastovaara kertoo.
Karla Suvannon mielestä on tärkeää, että oppilaat ymmärtävät improvisoinnin ja säveltämisen olevan mahdollista kaikille: ”Riittää, että on kokeillut ja ymmärtää, että oma musiikin tekeminenkin on sallittua, eikä mikään harvoille kuuluva asia. Mutta ei tietenkään ole pakko, jos ei halua – ja opettajan täytyy hyväksyä se.” Tosin Suvannon mukaan joskus on myös niin, ettei oppilas haluaisi enää muuta tehdäkään kuin säveltää ja improvisoida, mikä puolestaan asettaa omat haasteensa opetussuunnitelmien ohjaamalle tavoitteelliselle soitonopiskelulle. ”Silloin saatan tehdä niin, että esimerkiksi 15 minuuttia tunnin alusta on pyhitetty omalle keksimiselle. Usein opetuksessa törmätään siihen, että aikaa on rajallisesti ja monia muitakin asioita pitäisi ehtiä käydä läpi.”
Kaikki kolme myös osoittavat omalla esimerkillään, miten säveltämisen tai improvisaation ei tarvitse olla jotain juhlallista tai vaikeaa. Mastovaara rytmittää ja keventää opetustaan leikillisillä improvisaatioilla ja saattaa kirjoittaa oppilailleen harjoituksia jonkin teknisen haasteen treenaamiseen. Suvanto kertoo esiintyvänsä itsekin oppilaskonserteissaan joko improvisoimalla tai tulkitsemalla jonkin jo olemassa olevan sävellyksen. Tällä tavoin hän näyttää esimerkkiä siitä, että kuka tahansa voi myös keksiä itse musiikkia. Oppilaiden kanssa samassa konsertissa esiintyminen myös madaltaa oppilaan ja opettajan välistä hierarkiaa. Hammo kertoo käyttävänsä opetusmateriaalina joskus omia pedagogisia sävellyksiään, mutta sen lisäksi hän tekee musiikin luomista arkiseksi ja konkreettiseksi muun muassa kirjoittamalla harjoituksia käsin tunnilla: ”Alkeisoppilaille saatan kirjoittaa nuotinlukuharjoituksiksi melodioita, edistyneempien kanssa teemme esimerkiksi sovituksia. Oppilaat näkevät, että näinkin voi toimia, ja sitä kautta innostua oman musiikkinsa tekemiseen”, hän sanoo.
Luoteis-Helsingin musiikkiopiston tunti sävellysopettaja Tuomas Kettusen johdolla. Kuva: Maarit Kytöharju
Apua opettajille uusiin vaatimuksiin
OPSien uudet vaatimukset saattavat viedä osan opettajistakin uuden äärelle, ja säveltämisen tai improvisoinnin ottaminen osaksi kenties pitkäänkin valmiiseen materiaaliin perustunutta omaa opetustapaa voi tuntua vaikealta. Tällöin apua voi saada esimerkiksi koulutuksesta tai opetuksen tueksi kehitetyistä apuvälineistä.
Säveltäjä Adam Vilagi on käynyt musiikkiopistoissa ohjaamassa instrumenttipedagogeja oppilaiden kanssa säveltämisessä soittotunneilla. Hän on järjestänyt koulutuksen eri tavoin sen mukaan, mikä missäkin oppilaitoksessa on ollut tarpeen: joskus yhden opettajan oppilaiden, joskus esimerkiksi eri opettajien oppilaista koostuvan kamarimusiikkiryhmän kanssa tai opettajaryhmän kesken ilman oppilaita. ”Olen työskennellyt esimerkiksi niin, että teen yhden opettajan oppilaiden kanssa pieniä improvisaatioharjoituksia jostain aiheesta, vaikka tunnelmasta tai muusta, ja sitten katsomme heidän kanssaan yhdessä, miten sitä voisi kehittää niin, että tuloksena on lopulta pieni sävellys”, Vilagi kertoo. ”Soitonopettaja saattaa olla joko mukana tekemässä tai seuraamassa, mutta hän joka tapauksessa saa esimerkin avulla vähän ideaa siitä, millaista oppilaiden kanssa säveltäminen voisi olla.”
Toisinaan Vilagi on myös pitänyt opettajaryhmille koulutuksia. Tällöin opettajat pääsevät itse kokeilemaan erilaisia tapoja improvisoida ja luoda musiikkia, ja kokeilun kautta he voivat valita siitä omaan työskentelytapaansa sopivimmat. ”Opettajat olisivat yleensä innokkaita jatkamaan pitkällekin, mutta tavallisesti sessioita voi toteuttaa vain muutamia”, hän kertoo. Tämän tyyppinen koulutus järjestetään usein opettajien niin sanotun muun työn tunneilla, jotka täyttyvät nopeasti. ”Olisi hienoa, jos koulutukseen saisi joskus pitkäjänteisyyttä, ettei se jäisi vain muutamaan tuntiin”, Vilagi sanoo.
Adam Vilagi on huomannut opettajien valmiuksien omaan musiikilliseen keksimiseen riippuvan opettajan persoonan lisäksi myös soittimesta. ”Esimerkiksi pianossa tai kitarassa sointukulkujen keksiminen tai vapaa säestys on jo lähellä improvisointia. Melodiasoittimissa tällaista perinnettä ei välttämättä ole.” Toisaalta millä tahansa soittimella esimerkiksi uudessa musiikissa usein käytettyjen erilaisten soittotapojen kokeilukin voi johtaa oman keksinnän riman madaltumiseen. Pidemmälle historiaan katsottaessa tiukasti nuottikuvassa pysyttäytyminen on joka tapauksessa kohtalaisen tuore juttu: Barokin aikaan ja aikaisemmin melodiasoitinten soittajat improvisoivat konserttojen kadensseja, ja kaikki muusikot koristelivat fraaseja ilman, että korukuvioita olisi kirjoitettu nuotteihin asti.
Karla Suvanto on kehittänyt säveltämisen ja improvisaation tueksi oppimispelin, Improkortit, joita voivat käyttää sekä opettajat että kuka tahansa luovasta musiikin tekemisestä kiinnostunut. Kortit olivat alun perin Suvannon omaa opetustaan varten kehittämiä lappusia, mutta sittemmin niistä on ollut hyötyä monille instrumenttiopettajille. Korttien avulla kokonaan uuden musiikin keksimisen voi palastella helpommin hahmottuviksi osiksi, eikä se välttämättä enää tunnu niin suurelta ja juhlalliselta tehtävältä sellaisellekaan, joka lähestyy aihetta niin sanotusti tyhjänä tauluna.
Säveltämisen avuksi on kehitetty paljon muitakin erilaisia keinoja. Teemu Mastovaara kertoo säveltäjäkollega Asta Hyväriseltä oppimastaan menetelmästä, jolla oppilaiden nimistä voi tehdä melodioita: ”Ensin järjestetään nimen kirjaimet aakkosjärjestykseen ja määritetään sävel kullekin kirjaimelle. Pienillä sello-oppilailla nimirivi-metodia voi käyttää niin, että valitaan sellon vapaat kielet säveliksi. Tällä tavalla saadaan muodostettua melodioita maksimissaan neljän eri kirjaimen nimistä. Jos kirjaimia on enemmän, voidaan lisätä ääniä tallan alapuolelta. Tämän jälkeen sävelet siirretään aakkosjärjestyksestä nimen kirjainten järjestykseen. Tuloksena on nimen pohjalta kirjoitettu melodia – kun teet kappaleen nimirivistäsi, nimesi jää varmasti musiikin historiaan”, Mastovaara selvittää Hyvärisen menetelmää.
Kuka voi säveltää?
Haastatteluissa nousi esiin se, että ohi kiitävän improvisaation ja säveltämisen raja voi joskus olla epäselvä. Ilkka Hammo kertoo, että aina kun oppilas kokeilee tunnilla erilaisia kiinnostavia sointuja ja sointukulkuja, hän pyrkii pysähtymään asian äärelle ja kiinnittämään huomiota erityisen kiinnostaviin kokeiluihin. ”Kirjoitan heti muistiin nuoteille, mitä oppilas on kokeillut ja kannustan häntä viemään näitä kokeiluja vielä pidemmälle, ehkä ihan valmiiksi sävellykseksi asti”, hän kertoo. ”Jos kappale valmistuu, kirjoitan sen vielä oppilaalle tietokoneella, jotta nuotit ovat selkeitä ja hyvin luettavissa.”
Karla Suvanto videoi tai äänittää yleensä sellaisetkin oppilaiden improvisaatiot, joita ei ole kirjoitettu muistiin, mutta toisinaan teokset nuotinnetaan ja kirjoitetaan myös puhtaaksi. ”Kun oppilaan musiikki kirjoitetaan puhtaaksi nuotinnusohjelmalla, hän itsekin mieltää sen niin sanotusti oikeaksi sävellykseksi, ei joksikin epämääräiseksi piirusteluksi. Se vahvistaa ajatusta, että säveltäminen on mahdollista kenelle tahansa.” Pedagogit kuitenkin korostavat, että jos soitto-oppilas on erityisen kiinnostunut säveltämisestä, hänet olisi hyvä ohjata opiskelemaan sitä tavoitteellisesti joko pää- tai sivuaineena ammattisäveltäjän johdolla.
Pienimuotoisella improvisaatiolla ja soitto- tai muhatunneilla tehdyillä sävellyskokeiluilla tehdään säveltämistä saavutettavammaksi mitä erilaisimmille oppijoille. Pitkällä aikavälillä se rikastaa säveltäjäkuvaa ja sitä kautta musiikillinen monimuotoisuus pääsee kukoistamaan aiempaa vapaammin.
Artikkeli on julkaistu joulukuussa 2024.
